Nyt on kotiuduttu HUS ista.
Siellä me istuttiin puolison kanssa vieri vieressä syöpäklinikan natisevissa nahkäjäljiltelmätuoleissa jotenkin kovin pienen oloisina.
Käytävän digitaaliseen kelloon välähti kirkkaanpunainen valo aina kun lääkärin aika oli tullut minuutin lähemmäksi. Pitkiä minuutteja.
Mummollani oli aikoinaan olohuoneen seinällä puinen äänekkäästi raksuttava kello, jossa luki isoilla kirjaimilla ARMON AIKAA. Tänään ymmärrän miksi. Juuri tänään kello lyö hitaasti ja jokainen sekunti tikittää armon aikaa.
Samainen mummo kirjoitti kauniilla kaarevalla käsialallaan eteisen peiliin lapun, jossa luki: Jumalan työ on vielä minussa kesken. Ajatella. Joka päivä, edelleen kesken. Aina matkalla kohti uusia unelmia ja toteutumattomia haaveita. Keskeneräisenä, säröillä. Valmiina muuttumaan ja kehittymään, kaatumaan ja nousemaan uudelleen ylös ja jatkamaan matkaa. Mitä vielä edessä onkaan, kun työ ei tule koskaan täysin valmiiksi.
Yksi rouva haroo olemattomia hiuksiaan, huokailee. On tullut kuulemaan tuloksia yksin.
Toinen pyörätuolissa istuva rouva on ottanut mukaansa ystävänsä. He ovat jo tuloksensa kuulleet. Heidän keskustelunsa kaikuu muuten hiljaisella käytävällä. ”Olipa suora ja rehti lääkäri, kertoi rehellisesti, ettei ole enää mitään tehtävissä. Puhutaan enää kuukausista.” He pääsivät siihen lopputulemaan, että nyt olisi parasta vain lähteä rauhassa kotiin.
Säpsähdän kun lääkäri kutsuu minua sukunimelläni sisään vastaanottohuoneeseen. Oma nimi tuntuu jotenkin niin vieraalta ja viralliselta, etäiseltä.
Keuhkolääkäri on minulle entuudestaan tuttu, ihana Laura, jonka tavat ja huumorin olen jo oppinut tuntemaan. Emme saa edes ovea vielä kiinni kun hän jo sanoo ”Ei hätää, kaikki on hyvin.” Niin hän toimii joka kerta, aina samalla tavalla. Tästä tyylistä minä pidän. Mennään suoraan asiaan, oli sitten uutisen hyviä tai huonoja. Ja joku päivä, jos hän ei ensimmäiseksi sano, että kaikki on hyvin, tiedän heti, ettei niin ole. Mutta tänään on. Tänään on kaikki hyvin.
Tulee liikutuksen kyynel ja syvä huokaus. Keho pehmenee ja kuin salamaniskusta olen kuin maratonin juossut, täysin uupunut. Jokainen solukin tuntuu raskaalta. Olen jännittänyt tätä hetkeä niin paljon, että kun kaikki se pelko purkautuu, en enää jaksaisi tehdä yhtään mitään. Tulee tunne, että haluan vaan mennä nukkumaan. Hyvä kun jaksan vastailla lääkärin kysymyksiin.
Hän selittää kaikki asiat rauhallisesti ja selkeästi ja empaattisesti, käy läpi tarkkaan koko TT-lausunnon ja labratulokset. Kyselee kuulumisia. On läsnä. Tuntuu turvalliselta ja kannatellulta.
Täsmälääke toimii siis edelleen täsmällisesti, täydellisesti. Uskomatonta. Uskomatonta.
Sovimme seuraavan kontrollin syksyyn. Toki olen yhteydessä jo aiemmin, jos jotain oireita tulee. Tuntuu kuin saisin elinaikaa taas puoli vuotta lisää. Ihan kuin hän sen minulle nyt ojentaisi.
Kiitämme lääkäriä ja toivotamme hänelle hyvää ystävänpäivää.
Istumme lounaalla, kuljeskelemme päämäärättömästi kauppakeskuksessa. Olen jotenkin kuin itseni ulkopuolella. Kaikki äänet ja valot tuntuvat liialta. Kontrasti lääkärin huoneen uutisten äärellä olemisen ja ostoshelvetin välillä on liian absurdi käsiteltäväksi. Avaan somen, liikaa vilinää. Huomaan ärsyyntyväni vääristä sanamuodoista, yhdys sanojen erilleen kirjoittamisesta. Miten juuri nyt voin edes kiinnittää huomiota mihinkään noin vähäpätöiseen asiaan. Huomaan olevani ylikuormittunut kaikesta tästä jännittämisestä. Kiukuttelen. Haluan omaan kotiin.
Nukun koko matkan Helsingistä Heinolaan.
On jotenkin nurinkurista, että sain maailman parhaimpia uutisia ja olen aivan loppu. Ihan finaalissa. Tämä kaikki on niin kovin uuvuttavaa. Minulla on syöpäuupumus.
Tiedän, että tämä menee ohi muutamassa päivässä kun vain annan itselleni lepoa.
Sitten olen taas valmis ottamaan vastaan uusia ihmeitä.
Olen syvästi kiitollinen kaikista ihanista viesteistä ja puheluista ja tsempeistä ja rukouksista joita olen viime päivinä niin monilta teiltä saanut. Ette uskokaan mikä voima niillä kaikilla on. Kiitos kun olette olemassa.
Voidaan hyvin – pysytään hengissä.
Jokainen hetki on armon aikaa.
Rakkaudella: Marika
98
0
20
20