RUNOT

Rakastan sanoja – Yhdessä sanassa voi olla koko maailma.
Erityisesti rakastan runoja – Yksi runo voi kätkeä sisäänsä kokonaisen universumin.

Ota käteesi runo.
Anna sen lentää sieluusi kuin levoton lintuparvi.
Anna sille lupa koskettaa jokaista soluasi.
Salli sanojen rummuttaa kiihkeästi sydäntäsi.
Runo on kuin keväinen tuulahdus joka nostaa höyhenen ilmaan.
Runo on kuin myrsky joka kastelee kiharasi.

Tälle sivulle kokoan kaikki blogin teksteissä esiintyvät runot sekä jo aiemmin kirjoittamiani runoja. Löydät täältä myös runoja, joita rustailen tämän matkani varrella.

• LYYRITYKSIÄ25.7.2022

  

  
  INDIGONSININEN KYYHKY

  Olkapäälleni laskeutuu lintu – nokassaan sininen sinetti ja laulamattomia lauluja.
  Takaraivoni hiekkarannoilla raivoaa äänetön pohjoistuuli.
  Rinnassani rämisevä peltikatto on vaiti.
  Muurahaiset ovat rakentaneet huomaamattani keon varpaideni väliin.
  Keuhkoissani hengenvedot kuin ydinräjähdyksiä, joista ei kuulu pihaustakaan.
  Kuolema ripottelee jo tuhkaansa ihoni alle.
  Päältä päin olen hehkeä, kuulas – raikas ja notkea kuin kesäsateessa tanssiva ruohonkorsi.

  

  
  HIEKKA KÄY VÄHIIN

  Peippo teki pesän nutturaani.
  Se pudottelee höyheniä tyynylleni.
  Sieluni vastarannalla kiiski puhaltelee kuplia viinilasiini.
  Se sekoittaa mereni tyynet ajatukset.
  Rintalastani alla unenhaltija vilistää nuottiviivastolla sävelpeninkulmia.
  Sen hiippalakin poimussa maleksii kuu.
  He laulavat juostessaan yön kuningattaren aariaa.
  Se saa minut hengästymään.
  Vanamon kellojen helinä kantautuu korvanlehdistäni kohti simpukkaa.
  Käännyn katsomaan kuinka hiekka valuu ja käy vähiin.

  

  
  JUHLIEN JÄLKEEN; UNELMAT HUKASSA

  Ikimeri meurusi tukkani sen tuhannen sekaisin.
  Kieltäni polttaa eilispäiväinen drinkki -sekoitus jaloviinaa ja alhaisia salamaniskuja.
  Tein aarrekartasta nuotion, koska minun oli kylmä.
  Nyt en enää tiedä mistä unelmoin.

  

  
  MANAUS

  Onko Jumalalla vielä käyttöpäivää jäljellä?
  Myydäänkö Buddhaa jo puoleen hintaan?
  Onko itse puhdistettava sakransa ja energisoitava kehonsa?
  Pitääkö itse syöpänsäkin hoitaa?
  OM OM – omalaatuista hyminää, hyrinää, hyörinää, pyörinää.
  Manaan ja meditoin.
  Yhteytän kehoa ja mieltä.
  Yhdy nyt!
  Parane pirulainen, pahan juuri, katajanmarja, rotan hammas. Katkero, vihan pakana, saastaisen äpärän kupera kypärä.
  Toivoa, toivoa. Aina on toivoa.
  Toivon tämän perkeleen suon silmään, iäisen aallon pohjalle.
  Ulisen universumille. Huudan äitiä ja armon aikaa.
  Rikon jokaisen kristallipallon. Ei toteudu ennustus.

  

  
  ELOSSA ELOKUUSSA

  Hyttysten konserttikiertue on päättynyt.
  Viulusolisti laski Juoutsenlampeen 999 munaa.
  Keväällä kuullaan taas moniäänistä sävelkulkua.

  Kivikkokilkka kiipeilee terassin kaiteella kiinnittelemässä tunnelmavalaistusta.
  Kurjenpolvi istuu nojatuolissa, kutoo pitkää liilanpunaista villasukkaa.
  Kuunlilja keittää marja-aroniamehua, ei tule syysflunssaa.

  Männyn uuman uurteissa lorisee rankkasade.

  Ilta haluaa mennä ajoissa nukkumaan.
  Sen lempikupissa höyryää vihreää yrttiteetä.
  Se sammuttaa valot jo ennen iltauutisia.

• VIELÄKÖ KERÄÄN KATSEITA27.3.2022

  
  Se oli rankka vuosi. Vuosi 2008. Olin palanut loppuun hoitoalan esimiestehtävissä ja sairastuin masennukseen. Puoli vuotta meni syvissä vesissä ja harmaassa sumussa. Pikkuhiljaa vointini alkoi kuitenkin kohentua. Tuona aikana kirjoitin kasan runoja. Kirjoittaminen oli minun selviytymiskeinoni, minun terapiani. Sitä se on aina ollut ja sitä se on taas tässäkin vaikeassa elämäntilanteessa. Saan kirjoittamisesta voimaa.

  Tarjosin noita runoja yhdeksän vuotta eri kustantamoille ja aina sain hylkyjä. Välillä sulloin runot laatikon perimmäiseen nurkkaan ja sitten taas kaivoin ne esiin. Olin päättänyt, että ne julkaistaan. Sitten ystäväni, kuvataiteilija Helena Tuura otti minuun yhteyttä. Olin pyytänyt häntä runojeni kuvittajaksi jo vuosia sitten, mutta silloin hän ei vielä niistä innostunut. Hän kertoi lukeneensa runot uudelleen ja yhtäkkiä kuvia alkoi syntyä vimmattua vauhtia. Kun kuvat olivat valmiit, tarjosimme teosta uudelleen kustantamoille. Ja sitten tärppäsi. Vuonna 2017, yhdeksän vuotta runojen kirjoittamisen jälkeen, Marketiimi kustannus julkaisi runoteoksemme Vieläkö kerään katseita. Kannatti uskoa itseensä ja päättää olla luovuttamatta.

  Otin tuon kirjan käteeni pitkästä aikaa. Noiden tekstien kirjoittamisesta on kulunut jo 14 vuotta. Ne tuntuvat nyt jo hieman vierailta. Osa teksteistä on ahdistuneen naisen tuskaa, mutta myös toivo pilkahtelee runoissa usein. Kuten silloinkin on ollut toivoa, niin on nytkin.

  Tässä muutama teksti, jotka puhuttelevat minua juuri tänään, juuri nyt.
  

  VIELÄKÖ KERÄÄN KATSEITA

  

  Eletty elämä peittyy
  meikkivoiteella.
  Vatsan vuosirenkaat
  A-linjan mekolla.
  Sielu kaunis ja kiihkeä.
  Vaik ei enää tissit törröllä.
  Sääret timminä.
  Sisälläni uusia ihmeitä.
  

  OLET OLEMASSA

  

  Rakkauspakkauspaketti.
  Hökötipökötipöökötti.
  Pökkyräispötykkä.
  Älä huonettasi kiillota.
  Älä suorita.
  Älä tunteitasi piilota, salaa.
  Anna roihuta ja palaa.
  Vihaa armotta, katse tiukkana.
  Silitä ja paijaa.
  Anna sydämesi kertoa.
  Sinä olet olemassa.
  

  KIVI

  

  Synkkä virta viilaa.
  Pyörteillänsä hioo.
  Routa runnoo.
  Syvään veteen nakkaa.
  Rannan tuntumassa suutelee.
  Meren kokoisella aallolla rakastelee.
  Kevätpurolla viettelee.
  En antautumaan suostu.
  Särmät säilytän.
  

  AGAPE

  

  Anna tyyneyden saapua.
  Kuule kivien kasvavan.
  Katso maalin rapistuvan.
  Tunne ajan katoavan.
  Tämä hetki.
  Sen tavoitat.
  

  KANGASPUUT

  

  Sitten kun en enää jaksa taistella, vastaan hangoitella.
  Älkää elämääni roskiin kantako, jätesäkkiin laittako.

  Runojani ette polta, revi.
  Veisitte sielultani luvan keinua.
  Patalaput rispaantuneet, eivät käsiäni polta.
  Pöydän pinta kulunut, jäljet arosuden kynsistä,
  rakasteli minua lujaa ja armotta.
  Liinan pitsireunus maan alla jo makaavien jäykillä sormilla nyplätty.

  Potku lähtee, vaan ei nouse.
  Yritän edes käsillä huitoa.

  Tuo taulu oli osa minua, ette sisintäni tajua.
  Kangasnenäliinassa mieheni tuoksua.

  Vain minä tiedän mikä on minulle arvossa.

  Voi sirotin olla säröillä, kuiskii haavoista, joita en tohdi haudata.
  Kangaspuut toivosta, onnesta, vielä ehkä toteutuvasta haaveesta.
  Kuteet vielä saattavat kumartaa minut luovaan tanssiin.

  Antakaa minun olla rauhassa.
  En vielä ole kalmistossa.

  ———-

  Nyt kustantamokierroksella on novellikokoelmani, jonka nimesin aiemmin Hyperventilaatioksi, mutta sehän se ei tietenkään enää voi olla.. Tarinoissa liikutaan erilaisten riippuvuuksien maailmoissa kovinkin räväkällä otteella. Hylkyjä on taas sadellut sähköpostiin, mutta tälläkään kertaa en luovuta.

  Ehkä tämä kirja julkaistaan taas vasta yhdeksän vuoden päästä 😀

  Toivottavasti ei postuumisti ;D

• ELÄMÄ RIEHUU MINUSSA VALTOIMENAAN11.3.2022

  Tässä artikkelissa on koottuna tähän asti blogissa kirjoittamani runot. Julkaisen jatkossa silloin tällöin myös muita runojani, jotka löytyvät MENU:n alta RUNOJA-kohdasta.

  

  PIENI KEIJU

  Jokaisen aamunsarastuksen ensisäteestä syntyy pieni keiju, jonka tiuku helisee toivoa.
  Niin kauan kun aurinko nousee ja keijuja syntyy, on toivoa.
  
  

  

  KÄPERRYN YLLENNE SUOJAKSI

  On saatava teidän syliin, vaikka ette enää meinaa mahtua.
  On päästävä pörröttämään hiuksia ja silittämään selkää.
  On uskallettava painaa tämä taakka nuorille hartioillenne, vaikka en haluaisi.
  Kaikki se voima, jota olen teihin valuttanut jokaisena elämänne päivänä tulee nyt tarpeeseen.
  Käperryn yllenne suojaksi.
  

  

  JOS SINUA EI OLISI, JOS OLISIT POISSA.

  Vanhan talosi oveen kolkuttelit, nöyränä kyselit; saako rintamamiestä vielä pyytää taipumaan?
  Purupohjaan asti raivasit.
  Kauniisti kumarsit ja lautojansa silittelit, lakkasit.
  Sielun ehjänä säilytit.
  Harmaan mineriitin kätköissä; majasi suloinen kuin kakkupaperin pitsi.

  Kannat ullakolle lisää pattereita, kun sormeni kohmeiset eivät enää taivu kirjainten kanssa valssiin.
  Luovutat omastasi, vaikka näen, kuinka sinun on kylmä.
  Sinun lämpösi ytimessäni resonoi.
  Energiakentässäsi en vilustu.
  Suutelet varpaitani ja puet ne villaan.

  Seisot huojuvilla tikkailla, saalistat kirsikoita rikkinäiseen ämpäriin.
  Yksi kerrallaan poistat hellästi joka ikisen kiven.
  Sormesi kuin veressä, karmiininpunaisessa nektarissa.
  Keität minulle mehua.

  Kaadat lapsilleni siimeksesi kauneimman puun, vain koska rakastat minua.
  Ruuvaat parven kiinni seinään, ei elämä huojuta haurasta tytärtäni.
  Poikani ryhti oikenee samassa tahdissa puskurin kanssa. Hitsaatte peltiä. Korjaatte ehjäksi isättömän pojan, pojattoman miehen.
  Rakastat heitä, joita kannoin kohdussani, vaikka vielä silloin ei ollut sinua.

  Hukutin kaktuksesi, sen jonka sinulle itse lahjoitin.
  Multaan mädätin.
  Perliittiä olisi pitänyt olla, lekasoraa tai laavaa, sanot, kun tiedät paremmin.

  Virittelet piuhoja pitkin pihaa, kaapeleita, pistorasioita.
  Sytytät katajat kauniiksi. Valaiset vaahterat. Kuusi kihertää onnesta, mekossaan tähtipölyä.
  Tiedät, että vihaan joulua, sanot niitä kaamosvaloiksi.

  Kipuat falsettiin.
  Enemmän rakastan matalaa ääntäsi, viipyilevää möreää bassoasi.
  Gibsonin teräskielet värisee.
  Enemmän rakastan sitä, kuinka hyväilet akustistasi.

  Viillettiinkö pakaraasi haava, jotta voisin suudella arpikudostasi?
  Tehtiinkö minulle valmiiksi kartta luomistasi, jotta löytäisin perille?
  Partasi kuin ikiaikaista jäkälää, karvaasti eletyn juuria. Nousivatko pintaan, jotta voisin sukia takuttomiksi?

  Kuunteletko sinä vain sävelen, jotta minä voin keskittyä lyrikkaan?

  Jos sinua ei olisi, ei olisi minua. Ei meitä olisi.

  Asuisin sieluttomassa talossa, joisin sameaa vettä vetoisella ullakolla.
  Sinisillä varpaillani laahustaisin pimeässä puutarhassasi.

  Jos olisit poissa.
  En kuulisi melodiaa, en enää sanojakaan.

  Ilman luomiasi en enää löytäisi perille.
  Jos ei sinua olisi, jos olisit poissa.

  

  ELÄMÄ RIEHUU MINUSSA

  Taivas muutti asentoaan.
  Se on nyt aavistuksen kallellaan.
  Onneksi juureni ovat syvällä maan sisällä, pitävät minut vakaasti pystyssä.
  Onneksi oksani ovat täynnä silmuja, lupauksia kesästä.
  Niiden välissä tasaiseen tahtiin sykkivä sydän ja vahvasti hengittävät keuhkot.
  Myrsky pimensi hetkeksi koko tienoon, oli mustaa.
  Sitten katsoin uudelleen – maailma oli kauniimpi kuin koskaan ennen.
  Elämä riehuu minussa edelleen valtoimenaan.
  Kauneus on piirretty sisääni jo aikojen alussa, nyt näen sen paremmin.