VIELÄKÖ KERÄÄN KATSEITA


Se oli rankka vuosi. Vuosi 2008. Olin palanut loppuun hoitoalan esimiestehtävissä ja sairastuin masennukseen. Puoli vuotta meni syvissä vesissä ja harmaassa sumussa. Pikkuhiljaa vointini alkoi kuitenkin kohentua. Tuona aikana kirjoitin kasan runoja. Kirjoittaminen oli minun selviytymiskeinoni, minun terapiani. Sitä se on aina ollut ja sitä se on taas tässäkin vaikeassa elämäntilanteessa. Saan kirjoittamisesta voimaa.

Tarjosin noita runoja yhdeksän vuotta eri kustantamoille ja aina sain hylkyjä. Välillä sulloin runot laatikon perimmäiseen nurkkaan ja sitten taas kaivoin ne esiin. Olin päättänyt, että ne julkaistaan. Sitten ystäväni, kuvataiteilija Helena Tuura otti minuun yhteyttä. Olin pyytänyt häntä runojeni kuvittajaksi jo vuosia sitten, mutta silloin hän ei vielä niistä innostunut. Hän kertoi lukeneensa runot uudelleen ja yhtäkkiä kuvia alkoi syntyä vimmattua vauhtia. Kun kuvat olivat valmiit, tarjosimme teosta uudelleen kustantamoille. Ja sitten tärppäsi. Vuonna 2017, yhdeksän vuotta runojen kirjoittamisen jälkeen, Marketiimi kustannus julkaisi runoteoksemme Vieläkö kerään katseita. Kannatti uskoa itseensä ja päättää olla luovuttamatta.

Otin tuon kirjan käteeni pitkästä aikaa. Noiden tekstien kirjoittamisesta on kulunut jo 14 vuotta. Ne tuntuvat nyt jo hieman vierailta. Osa teksteistä on ahdistuneen naisen tuskaa, mutta myös toivo pilkahtelee runoissa usein. Kuten silloinkin on ollut toivoa, niin on nytkin.

Tässä muutama teksti, jotka puhuttelevat minua juuri tänään, juuri nyt.

VIELÄKÖ KERÄÄN KATSEITA

Kuva: Helena Tuura

Eletty elämä peittyy
meikkivoiteella.
Vatsan vuosirenkaat
A-linjan mekolla.
Sielu kaunis ja kiihkeä.
Vaik ei enää tissit törröllä.
Sääret timminä.
Sisälläni uusia ihmeitä.

OLET OLEMASSA

Kuva: Helena Tuura

Rakkauspakkauspaketti.
Hökötipökötipöökötti.
Pökkyräispötykkä.
Älä huonettasi kiillota.
Älä suorita.
Älä tunteitasi piilota, salaa.
Anna roihuta ja palaa.
Vihaa armotta, katse tiukkana.
Silitä ja paijaa.
Anna sydämesi kertoa.
Sinä olet olemassa.

KIVI

Kuva: Helena Tuura

Synkkä virta viilaa.
Pyörteillänsä hioo.
Routa runnoo.
Syvään veteen nakkaa.
Rannan tuntumassa suutelee.
Meren kokoisella aallolla rakastelee.
Kevätpurolla viettelee.
En antautumaan suostu.
Särmät säilytän.

AGAPE

Kuva: Helena Tuura

Anna tyyneyden saapua.
Kuule kivien kasvavan.
Katso maalin rapistuvan.
Tunne ajan katoavan.
Tämä hetki.
Sen tavoitat.

KANGASPUUT

Kuva: Helena Tuura

Sitten kun en enää jaksa taistella, vastaan hangoitella.
Älkää elämääni roskiin kantako, jätesäkkiin laittako.

Runojani ette polta, revi.
Veisitte sielultani luvan keinua.
Patalaput rispaantuneet, eivät käsiäni polta.
Pöydän pinta kulunut, jäljet arosuden kynsistä,
rakasteli minua lujaa ja armotta.
Liinan pitsireunus maan alla jo makaavien jäykillä sormilla nyplätty.

Potku lähtee, vaan ei nouse.
Yritän edes käsillä huitoa.

Tuo taulu oli osa minua, ette sisintäni tajua.
Kangasnenäliinassa mieheni tuoksua.

Vain minä tiedän mikä on minulle arvossa.

Voi sirotin olla säröillä, kuiskii haavoista, joita en tohdi haudata.
Kangaspuut toivosta, onnesta, vielä ehkä toteutuvasta haaveesta.
Kuteet vielä saattavat kumartaa minut luovaan tanssiin.

Antakaa minun olla rauhassa.
En vielä ole kalmistossa.

———-

Nyt kustantamokierroksella on novellikokoelmani, jonka nimesin aiemmin Hyperventilaatioksi, mutta sehän se ei tietenkään enää voi olla.. Tarinoissa liikutaan erilaisten riippuvuuksien maailmoissa kovinkin räväkällä otteella. Hylkyjä on taas sadellut sähköpostiin, mutta tälläkään kertaa en luovuta.

Ehkä tämä kirja julkaistaan taas vasta yhdeksän vuoden päästä 😀

Toivottavasti ei postuumisti ;D

Seuraa ja jaa:
error102
fb-share-icon0
Tweet 20
fb-share-icon20

7 Replies to “VIELÄKÖ KERÄÄN KATSEITA”

  1. Hei Marika todella kauniita/ihania runoja. Olet kyllä aika sanaseppo olet taitava kirjoittaja

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

*